Home KATJAN PÄIVÄKIRJA Löysin Ruotsista halun muuttaa Suomeen

Löysin Ruotsista halun muuttaa Suomeen

by Katja Presnal helmikuu 9, 2017

Vaikka alkuyritys oli hyvä, loppujen lopuksi olen ollut huono äiti opettamaan lapsilleni suomalaista kulttuuria. Onneksi asuttiin Ruotsissa kolme vuotta niin lapset oppivat olemaan suomalaisia. Nyt perheestämme on tullut niin suomalainen että haluamme muuttaa Suomeen.

Juu, ironia pursuu.

Jos meidän perhe ei ole sinulle vielä tuttu, niin tässä pikakertaus: tapasin amerikkalaisen mieheni 20 vuotta sitten, ja naimisissa olemme olleet vuodesta 1998. Perheeseen syntyi kolme lasta kolmen vuoden aikana, ja kaikki syntyivät eri maissa! Olemme asuneet monessa eri maassa, ja monessa eri osavaltiossa Usassa. Tällä hetkellä asumme Kanadassa. Suomessa emme ole vielä yhdessä asuneet.

Ensimmäiset viisi vuotta sentään puhuin lapsille suomea, joka päivä, lähes tauotta, ja esikoisen ensimmäinen kieli oli suomi. Matt teki paljon töitä, ja oli usein sotaharjoituksissa, myös sodassa valitettavasti, ja me oltiin Isabellan kanssa paljon kahdestaan. Oli helppoa olla suomalainen äiti ulkomailla ennen kuin oli ulkomaalaisia äiti-kavereita, ja ennen kuin oli enemmän kuin yksi lapsi. Asiaan tuli muutos kun piirit kasvoivat ja perhe kasvoi. Kun lapset alkoivat keskenään jutella, kieleksi helposti kääntyi englanti, etenkin kun siinä vaiheessa asuimme New Yorkissa. Suomenkielisiä leikkikavereita ei ollut, ja äiti oli ainoa outolintu joka jutteli jollain vieraalla kielellä. Muumeja luettiin, ja Kunnaksen kirjoja kerättiin. Kävimme lauantaisin jopa Suomi-koulua, jonne oli muutaman tunnin ajomatka. Yritin kyllä.

Elämä toi monia kaarteita, ja kuukaudet ja vuodet kuluivat, ja suomalaisuus näkyi perheessämme yhä vain vähemmän ja vähemmän – omasta mielestäni ainakin. Vaikka amerikkalaisten silmään elämäntapamme on erittäin eurooppalainen, itse tiesin että teimme monet jutut täysin eri tavalla kuin Suomessa. Ajatus karkkipäivästä lapsille oli (itselleni) naurettava ja arvostin amerikkalaiseen malliin kotiäitiyttä ja aloin luomaan uraa kotoa käsin. Ja minusta oli aivan oikein että perheen isä kävi töissä vanhalla rutkulla, ja äiti ajeli lasten kanssa turvallisella tuliterällä Volvolla. Jotkur amerikkalaiset lastenkasvatusideakin alkoivat tuntua omanlaiselta. Ylisuojeleminen alkoi tuntua ihan järkevältä, enkä muiden äitien mukaan uskaltanut antaa lasten juosta pitkin naapurustoa tai käydä kaupassa yksin pissalla.

Suomalaisen mittarin mukaan amerikkalaistuin, mutta itse tiedän paremmin. Kun on tälläinen ulkku, niin on aina ulkku. Amerikassa olen eksoottinen eurooppalainen jolla on aina hieman erilaiset mielipiteet, tavat ja arvot, ja Suomessa olen amerikkalaistunut, jolla on ihan vääristyneet mielipiteet, tavat ja arvot. Sitä on ulkku molemmissa kulttuureissa, ja tuntee itsenä kuin kala vedessä molemmissa – mutta sitäkin useammin kuin kala maalla, kun ei olisi oikein kummassakaan täysin kotonaan. Moni henkilökohtainen valinta menee helposti jonkun kulttuurin piikkiin.

Monesti mietin että Saksassa asuminen oli meille amerikkalaisen mieheni kanssa täydellinen kompromissi. Ei oltu kummankaan maalla, ja oltiin molemmat ulkkuja, ja keneltäkään ei jäänyt se epäselväksi.

Meidän ei tarvinnut pyydellä anteeksi keneltäkään tekemisiämme. ”Ah so, ne on vaan ne ulkomaalaiset,” ja oli ihan normaalia että emme menneet saman muotin mukaan. Joskus luulin että ehkä Saksassa asuminen oli niin mahtavaa kun olimme juuri naimisiin menneitä, tai koska Saksa nyt on ihan mukava maa. Mutta muutkin maat ovat mukavia. Ehkä siellä oli helpompi olla kun meidät automaattisesti laitettiin lokeroon jossa saimme olla piilossa. Ulkomaalaisuutta sai käyttää tekosyyksi vaikka mihin.

Täällä Kanadassa on hieman sama juttu – mutta toisin päin. Saadaan olla just sellainen moni-kulttuurinen perhe kuin ollaan. Ketään ei oikein kiinnosta mistä olemme kotoisin tai mikä menee minkä kulttuurin piikkiin. Täällä ehkä kaikista paikoista eniten ihmiset kohdataan ihmisinä, laittamatta ihmisiä lokeroihin sen perusteella missä ihmiset ovat syntyneet.

Silti, Ruotsissa asuminen oli kuin lottovoitto verrattuna muihin maihin.

Vuonna 1997 kun tapasin amerikkalaisen mieheni hän kysyi ”oletko koskaan käynyt Amerikassa” vastaukseni oli ”ei, ja jos olisi rahaa mennä, niin menisin Australiaan.”

Jos joku olisi kysynyt viitisentoista vuotta sitten haluanko muuttaa Ruotsiin, vastaus olisi varmasti ollut yhtä innoton. Ruotsista ehdottomasti puuttuu eksotiikkaa. Mutta kun mieheni kysyi sitä sen jälkeen kun olimme kiertäneet ympäri Yhdysvaltoja lähes kymmemen vuotta, itkin ilosta. Ikävä Eurooppaan ja Pohjoismaihin oli paljon kovempi kuin olin antanut itseni myöntää.

Toki olin huolissanikin Ruotsiin muutosta.

Tiesin että perheelleni muutto Ruotsiin, uuteen ja jännittävään paikkaan, olisi seikkailu, mutta pelkäsin että itsellä olisi enemmän paluumuuttajan fiilikset, selittelyä miksi sitä tullaan takaisin Eurooppaan, eikö Amerikka maistunut. Ja kenties olin jopa liian tottunut elämään täysillä Amerikassa, ottamaan jokaisen päivän vastaan sellaisena kuin se tulee, ja kaipaisin sitä Ruotsissa? Olin tehnyt niin paljon henkistä työtä sopeutuakseni Amerikkaan, että kenties en muuta enää halunnutkaan. Ja tiesin että Ruotsi on vähän kuin Suomi. Mitäs jos Ruotsissa ne jutut joista en Suomessa tykkää, ovatkin vielä pahemmin?

Mutta Ruotsissa saimme olla helpommin se moni-kulttuurinen perhe joka me olemme – meidän pohjoismaisia erikoisuuksia arvostettiin taas. Kukaan ei kysellyt teettekö tuon asian koska olette amerikkalainen perhe, vai teettekö noin koska olet Suomesta. Saimme rauhassa olla se amerikkalais-suomalainen perhe jolla on erilaiset tavat kuin ruotsalaisilla, tai suomalaisilla, tai amerikkalaisilla. Me saimme olla luvalla vain se meidän perhe, jossa monen maan kultturit olivat sotkeutuneet.

Mutta kun päivät kuluivat Ruotsissa asuessa, suomalaisuuteni alkoi nostaa päätään yhä enemmän ja enemmän. Lapsuuden muistot tulivat mieleen kauppojen tavaroista, maisemista, ja jopa sireenin tuoksusta lasten koulumatkalla. Ja mietin usein miten ihanaa se onkaan että minun ei tarvitse jakaa kaikkia suomalaisia perinteitä ja lapsuudenmuistojani, lapset saivat nyt kokea ne samat itse. Kyllä kulttuuria voi opettaa – mutta se on ihan eri asia kuin sen kokeminen itse.

Ja niin ne lapset kokivat. Oppivat ruotsin kielen koulussa, ja olivat ihan ihmeissään kun on kunnon välitunteja joilla saa ulkona leikkiä. Kaikki alkoivat toteuttaa omia taiteellisia puoliaan ja uskaltamaan ihan eri tavalla tulemaan ulos kuoristaan. Lapsissa kultuurin muutos näkyi selkeästi. Matkustettiin Suomeen useammin, ja lapsille Suomi on kuin se vähän parempi Ruotsi. Se kotimaa jossa eivät ole koskaan edes asuneet, mutta jonne yht’ äkkiä halusikin, ja tunsi jotenkin kuuluvansa.

Nyt kun Ruotsissa asumisesta on jo kaksi vuotta aikaa, en niinkään kaipaa Ruotsiin, vaan Suomeen. Ruotsi toi kaikki tunteet pinnalle, ja kolme vuotta Ruotsissa oli meille kuin harjoittelua siihen olemmeko valmiita Suomeen. Valitettavasti mieheni töistä johtuvista syistä emme Ruotsista voineet vielä muuttaa suoraan Suomeen, vaan lähdimme vielä takaisin New Yorkiin. Tunsimme virhepäätöksen nahoissamme saman tien, ja New Yorkissa emme olleetkaan kuin vuoden kun muutimme Kanadaan. Täällä on nyt hyvä olla, mutta viimeiset viisi vuotta ovat meidän perheelle todistanut että Suomi on selkeästi se maa johon halutaan.

Voit tykätä myös näistä

Leave a Comment